Joensuun Kalamaraton 2014 Naputtajat I joukkueesta nähtynä

Joensuun kalamaraton päättyi viimein Lesnan Naputtajien voittoon. Kahtena edellisenä vuotena seuralle oli tullut kakkossija, mutta 2014 Naputtajien 1 joukkue ylsi korkeimmalle korokkeelle. Helpolla voitto ei tullut, kisan jälkeen voitto tuntuikin todelliselta työvoitolta.

 

Tässä jutussa kerron hieman kisan etenemisestä. Kalapaikkojakin eri lajien osalta sieltä paljastuu ja se toivottavasti innostaa uusia lajikalastusharrastajia lajin pariin ja ensivuonna myös kisaamaan. Osa lajikalastuksen nautinnosta tulee  myöskin kalapaikkojen etsinnästä, joten kaikkea ei paljasteta. Lisää voi kysellä ja varsinkin seuran jäsenenä oikeaa tietoa voi jopa saada J

Valmistautuminen maratoniin

Lajikalastukseen ja sitä kautta maratoniin on Naputtajissa valmentauduttu jo vuosia. Tietoa kalojen saannista, esiintymisistä ja pyyntimenetelmistä on vaihdettu jäsenten kesken avoimesti. Tänävuonna avovesitreenit aloitettiin heti jäiden lähdettyä. Naputtajien verkosto ilmoitteli myös uusista ”pistekaloista” maratonia silmälläpitäen ja mikäli nämä olisi ehditty pyytää, olisi 20 pisteen raja kisassa voitu hyvinkin ylittää. Loppuhetken treeneissä kalaa tuli hyvin ja nopeasti, usko menestykseen oli jokaisella joukkueella vahva. Kisassa kalat tulivat kuitenkin ennakoitua vaikeammin ja aikaa uusien lajien metsästykseen ei jäänyt

Aamu ennen maratonia

Monesti ajatellaan, että maraton on rankka, kun pitää valvoa kokonainen vuorokausi kalastaen. Itseasiassa aika on pidempi. Aamupalan jälkeen alkoi auton pakkaaminen. Välineet ja varusteet oli kasattu edeltävänä iltana. Mukaan lähti pilkkivapoja, erillaisia onkia, perus haspeleita, ul välineitä, lirkkejä, perhovapoja, mäskejä, kylmälaukku jäillä kalojen ja syöttien säilytystä varten ja muuta kalastukseen liittyvää roinaa. Ylimääräistä tilaa autoon ei juuri jäänyt.

 Auton pakkaamisen jälkeen oli aika lähteä aloituspaikalle ja mäskätä se huolella. Mäskillä on tavoitteena houkutella kaloja paikalle niin, että 7 lajia saataisiin ylös järvestä mahdollisimman nopeasti ja varmistettaisiin hyvä asetelma nopeimpien 7 lajin saaneiden joukossa. Nyt mäskätty paikka oli treeneissä osoittautunut hyväksi paikaksi. 6 lajia siitä piti olla varma ja 7 lajia todennäköinen.

 

STARTTI ja 7 lajia

Startti käynnistyi ja kaksi Naputtajien joukkuetta 1 ja 3 saapuivat mäskätylle paikalle. Mäski oli kuitenkin ollut liiankin tehokasta, se oli nimittäin houkutellut onkipaikallemme uimareita. Tästä emme hätkähtäneet vaan aloitimme onkimisen.

Ensimmäiset neljä lajia eivät tulleet odotetulla tahdilla. Oliko osa syy uimareissa, jotka kenties hermostuttivat kaloja. Reilun puolen tunnin jälkeen rannalla oli kuitenkin särki, salakka, säyne, lahna ja ahven. Näitä tämän vuoden kisassa voitanee pitää ainoina ns helppoina kaloina. Päätimme vaihtaa paikkaa. Tavoitellut pasuri ja hauki jäivät saamatta. Suuntasimme raviradalle ruutanan ja kymmenpiikin ongintaan.

Jakauduimme kalastuksessa niin, että Ville alkoi onkimaan ruutanaa, minä ja Jouni piikkiä. Hetken päästä ruutana tulikin, kymmenpiikin tippuessa heinienpäälle ja molskahtaen siitä takaisin veteen. Jatkoimme kymmenpiikin onkimista kolmestaan, mutta koska lampi oli melko hiljainen, päätimme vaihtaa lajia. Suuntasimme pasurijahtiin.

 Alkuperäisajatuksissa sen piti olla kolmen ekan lajin joukossa. Mutta ei. Aloituspaikka oli pettänyt meidät. Ajoimme Pielisjoen varteen mattolaiturille, jossa minä nappasin lirkin, muiden jäädessä viittelemään kalavehkeitään. Kävelin laiturille, jossa oli maton pesijöitä.

Matonpesijät:” Saakos täältä kalaakin, kun pesemme mattoja”

”Monesti mäntysuopa houkutteleekin kaloja”, sanoin ja pudotin lirkin veteen. Samalla vapa notkahti ja kiskoin ylös muutaman gramman pasurin. ”Pasuri!” huusin ja juoksin autolle, matonpesijöiden jäädessä hölmistyneenä katsomaan käytöstäni. Autolla muut vielä virittelivät välineitään, jotka sai nyt pakata takaisin autoon. Lähdimme ilmoittamaan 7 ensimmästä lajia Ilosaareen.

Seuraavat lajit

Ilosaaressa saimme kuulla olevamme toisena. Skes Taimentiimi oli ennättänyt noin puolituntia ennen meitä ilmoittamaan omat 7 lajiaan. Meidän on siis saatava yksi laji enemmän kuin taimentiimi, tuumasta toimeen siis. Seuraavaksi vuorossa olisi suutari.

Tulimme Varaslammelle, jossa olikin joku kisajoukkue parhaillaan suutaria yrittämässä. Tullessamme he nappasivat juuri ylös komean hauen, mutta suutaria he eivät vielä olleet tavoittaneet. Aloitimme onginnan.

Lammesta nousi kyllä särkeä, säynettä, ahventa, salakkaa…..mutta suutari ei näyttäytynyt. Päätimme vaihtaa maisemaa ja palaa takaisin kun suutari olisi syönnillään. Päätimme lähteä seuraavaksi mudun pyyntiin noin 30 minuutin ajomatkan päähän.

 Mutupaikka on pienen kävelymatkan päässä. Tuollaisessa 27 asteen helteessä pieni kävely maastossa, jossa on korkeuseroja, tuntuu melkoisen raskaalle. Tämä urakka on hyvä hoitaa alkuvaiheessa pois, koska vuorokauden valvomisen ja liikkumisen jälkeen tämä rasti voisi olla ylitsepääsemättömän raskas.

 Pikkupatikointi purolle, puron vartta pitkin kävelyä ja mudut oli paikallistettu 5 minuutissa. Ongimme jokainen omat mutumme purosta ja yhden otimme mukaan pistekalaksi. Palasimme autolle ja suuntasimme seipijahtiin.

 Seipiä on Pielijoessa ympäriinsä, mutta menimme kohtaan, johon valtaosa maratonjoukkueista tulee seipipisteensä hakemaan, eli Utransaareen. Otimme onget autolta mukaan ja lähdimme etsimään seipiä virrasta sillalta käsin. Yleensä seipi tulee nopeasti, mutta nyt tuntui, että tämäkin laji alkoi hangoittelemaan vastaan. Niin kuin aloituslajitkin, homma ei sujunut niin kuin vuosi sitten ja ei varsinkaan niin kuin suunnitelmissa. Virrasta nousi toinen toisensa perään särkiä ja salakoita, mutta ei seipiä. Minuutit kuluivat ja tuntuivat pitkiltä. Miten tämä voi mennä helppojen lajien kanssa näin hankalaksi! Aikaa kului varmaan puolisen tuntia, kunnes seipi nappasi onkeeni. Vavat kasaan ja autolle!

 Utransaaresta palasimme Ilosaareen varmentamaan saamamme kalalajit. Kalat jätettyämme lähdimme hakemaan kymmenpiikkiä, jonka paikan olimme löytäneet vasta 2013. Tuolloin piikejä oli lampareessa aivan puuronaan, mutta kuten jo 7 lajia hakiessamme olimme todenneet, ei populaatio näyttänyt oleva yhtäsuuri, tai sitten kalat eivät olleet yhtä aktiivisia, kuin mitä olimme viimevuonna kokeneet.

 Pienikoukkuiset lirkit esille ja siirryimme lirkkimään kolmestaan lammikon rantoja. Tämän piti olla helppo pinna, mutta ei!! Muutama nousi pinnan yläpuolelle asti, mutta ei pysynyt kiinni. Tämä alkoi käydä hermoille! Aurinko porotti liian kuumana ja pikkukalat pitivät meitä pilkkanaan. Aika kului, kyykkiminen kyllästytti, mutta pakko se olisi ottaa jos mieli pärjätä. Ja niinhän se otettiin. Viimein Ville huudahti ”Piikki”. Kymmenes kala kymmenpikki oli saatu. Ja matka jatkui eteenpäin.

Sorvaa

Sorvaa oli edellisenävuotena tullut lähes joka paikasta ja joka onkireissulla. Merkillinen kala. Toisena vuotena sitä on, toisena ei. Treeneissä oli tullut vain muutama sorva, joten emme tavoitelleet sitä Joensuun alueelta, vaan valitsimme paikaksi varmemman, Liperissä Pietinlahden venerannan. Tämä paikka on kaikkien särkikalojen ongintaan mainio paikka, mutta aloitukseen se  on aivan liian kaukana.

 Saavuimme rantaan ja siellä olikin jo Lesnan Naputtajien 2 joukkue onkimassa. Onget koko porukalla veteen ja kalaa alkoi tulla. Säynettä, särkeä ja vajan 10 minuutin onkimisen jälkeen SORVA! Kala pussiin ja suunta kohti seuraavaa lajia.

 Mielessämme  oli melko varmana pitämämme uudet pinnat Joensuun maratoniin muutamasta rasvaeväisestä. Tiedustelimme kohteesta puhelimella säätietoja ja keli ei ollut näille lajeillemme otollinen. Harmittelimme tilannetta, mutta emme lähteneet paikkoihin, joissa sään puolesta tulos ei ehkä olisi ollut toivottu. Päätimme, että lohikalapisteet saisivat odottaa aamuun, jos sää paranisi. Pisteitä oli tullut kuitenkin odotettua hitaampaan tahtiin, joten kaupungissakin oli vielä tekemistä. Eli antaa sään tyyntyä ja lähenevien ukkoskuurojen mennä yli. Nyt kutsui Ilosaari.

 

Kirjolohi kiusasi jälleen

2013 hävittiin voitto yhdellä pisteellä. Se oli nimenomaan kirjolohi, joka koskesta kalastellessa hyppi uistimen vieressä siihen tarttumatta. Päätimme kokeilla nyt kirreä ja kuhaa jo alkuillasta. Ville ja Jouni lähtivät koittamaan onneaan kuhan jiggauksessa, minun keskittyessä kirren etsintään spin flugalla.

 Heittelyä ja hiljaisuutta. Kirjolohesta ei tietoakaan. Kävelin jiggaajien luo, mutta hiljaista sielläkin. Palasin takaisin rantaan hieman jiggaajista ylöspäin. Heittelin perhoani ja onnistin kuin onnistuinkin, saamaan sen nimittäin pohjaan. Aikani väsyttelin maapalloa, kunnes siima katkesi. Näin tässää pohjan lähellä kalastuksessa vaan aina välillä käy. Aloin solmia uutta spin fluugaa vapani, kun alempaa alkoi kuulua kummaa meteliä. Hetken päästä Jouni ja Ville tulivat sieltä kuhan kanssa. ”Onko mittakala?” hölmänä kysyin ja sain vastaukseksi ”46 cm”. Eli sehän riittää! Vietiin kala näytille ja mittaukseen, jonka jälkeen se laitettiin jäiden sekaan autoon. Tämä pitää käyttää ruokakalaksi.

Kuha oli siis pinna nro 12. Kuhan jälkeen Lompsimme kosken toiselle puolelle itäkoskeen, Jouni jäi heittelemään meistä muutaman kymmenen metrin päähän, minun ja Villen pommiattaessa yhtä pikku monttua koskessa. Aikani heiteltyäni sain jo toisen spinfluugan jäämään pohjaa. Nyt on sitten uistimen vuoro tuumasin ja vaihtoin perhon lusikkaan. Kirjolohi vaan ei näyttäytynyt. Menimme Jounin luo, joka juuri kirosikin karkuuttamaansa kirjolohta. Kirre oli napannut vaappuun, mutta oli muutaman potkun jälkeen päättänyt jatkaa uiskentelua eikä päätyä maratoonarin pisteeksi. Siirryin sillan yläpuolelle heittelemään lusikkaa. Ensimmäinen heitto keskelle virtaa ja annoin virran kuljettaa lusikan lähelle rantaa. Jospa se kirre lymyilisi rannassa. Kelasin lusikkaa hitaasti sillan kivetykselle asti ja silloin loiskahti. Kirre koitti iskeä uistimeen, mutta isku meni uistimesta ohi. Ajattelin sen kyllä iskevän uudestaan, koska mielestäni kala ei ollut hetkeäkään kiinni, mutta ei. Kirjolohi ei välittänyt pellistäni. Myös Jouni koitti samalta paikkaa vaapulla, mutta tulos ei ollut sen parempi. Muutama heitto hieman ylempänä antoi saaliiksi yhden salakan ja lopulta myös yhden lisäpinnan, pikkuhauen iskiessä Jounin uistimeen. Pinnoja oli kasassa nyt 13 ja oli aika suunnata katseet yöhön.

 

Nuljua ja simppuja

Tuuli oli sotkenut perhostelu suunnitelmat lohikalojen suhteen. Tuuli häiritsi myös kivennuolijaisen ja kivisimpun lirkkimistä. Aaltojen seasta ei oikein kaloja erottanut ja lisäksi kivien välissä oli paikkapaikoin siitepölyä, joka pohjasta pölähtäessään vei näkyvyyden täysin. Ensimmäisessä rannassa paikalla olikin kaksi joukkueellista Naputtajia meidän lisäksi. Päätin jättää puhelimen autoon, koska lirkkiessä puhelimen kanssa minulle, tai ennemminkin puhelimelle käy kahlaillessa yleensä huonosti. Valot päässä kahlailevat 8 Naputtajaa oli kuitenkin niin hauska näky, että hain puhelimen, räpsin kuvia joukkolirkkimisestä ja sujautin puhelimen takin taskuun. Lirkimme aikamme ilman tulosta. Muutamia kaloja näkyi, mutta tuulessa syötin uittaminen kalan eteen ei onnistunut. Vaihdoimme rantaa.

 Kaikki Naputtajat saapuivat myös toiselle rannalle. Ilta oli edelleen lämmin, takki päällä tuli sen verran kuuma, että aukaisin takin. Menin rannan tuntumaan otsalampun kanssa, kyykistyin ja kääntelin kiviä. Ei näkynyt mitään. Sitten tajusin, että aukinaisen takkini toinen helma roikkui vedessä. Ja myös tasku. Kumpi tasku oli vedessä? Sekö, jossa on puhelin? No tietenkin! Äkkiä pomppasin ylös ja otin puhelimen taskustani. No kastunuthan se oli ja veteli viimeisiään. Nyt alkoi tulla kalustotappiota. Ei riittänyt, että kalat tulivat ennakoitua vaikeammin, nyt vielä tämäkin. Tapahtuma sai muutamaksi tunniksi enimmän kalastusinnostuksenkin katoamaan. Nyt ei lirkkiminen voinut vähempää kiinnostaa, varsinkin kun se ei näyttänyt tuottavan tulosta.

 

Ville on aina ollut spesialisti nuljun ja simpun onginnassa.  Tälläkin kertaa hän oli mestari löytämään kaloja. Kalat vaan eivät olleet yhteistyökykyisiä. Lopulta Ville löysi nuljun, jota sai jallittaa rauhassa ainakin varttitunnin. Seurasin tapahtumaa aivan vierestä, kun nulju vaihtoi välillä kiveä, tökkäsi syöttiä, otti sen jonkin kerran suuhunkin, mutta ei tarttunut. Lopulta Ville kyllästyi ja vaihtoi lirkkivuoroa Jounin kanssa. Sama peli näytti jatkuvan, mutta lopulta nulju otti syöttiin niin voimakkaasti, että myös pysyikiinni. Pinna 14 oli saatu.

 

Saman aikaan Naputtajat 3 oli saanut kivisimpun, jota me päätimme lähteä etsimään muualta. Kivisimpun piti olla ns helppo, niin kuin kaikkien muidenkin J

 

Monta tuntia simpun etsimistä, monta löytyi, yhtään ei saatu. Väsytti, nukutti, selkää ja jalkoja pakotti, minua v*****i kännykän kohtalo ja maratonin kärkikin alkoi olla karkumakalla. Monta rantaa läpikäytynä, eikä simppu jää koukkuun. Muiden simppuillessa yritin samaan aikaan kiiskeä. Joskus olen niitä saanut lirkkimisen yhteydessä. Kiiski on yleinen kala ja monesti se tulee ensimmäisten joukossa. No pakkohan senkin on joskus tulla,  mutta ei. Päätimme lopettaa joksikin aikaa simpun onginnan. Oli yritetty sitä varmaan jo 4 tuntia. Kun pitkään aikaan ei saa uutta lajia, pistää se mielen matalaksi ja epätoivo meinaa hiipiä puseroon. Nyt piti saada jostain piristystä, että homma lähtisi uuteen nousuun. Rasvaevällisten kalojen paikan päätimme hylätä. Siellä olisi ollut ns ”varma” 1 pinna ja epävarma toinen pinna. Niillä ei tässä kisassa nyt pärjää. Aamu oli jo valjennut ja lähdimme suutarin pyyntiin.

 

Varaslampi toistamiseen

Varaslammella oli taas toinen kilpaporukka. Heti saavuttuamme heillä nappasi, mutta karkasi. Kala näkyi selvästi, se oli suutari. Ehkäpä aika olisi nyt oikea.

 Laitoimme onget veteen. Särkeä, säynettä, näitä samoja taas, ei muuta, kunnes puolen tunnin ongittelun jälkeen Villellä nappasi! Juoksin haavimieheksi Villen luo, mutta suutari oli jo karannut. Muutama kirosana ja onginta sai jatkua. Pikkukaloja taas hetki ja Villellä nappasi uudestaan. Ja nyt kala pysyi kiinni! Uusi pinna oli saatu reilun 1,5 kg suutarista. Uusi pinna piristi kummasti väsyneiden mieltä ja antoi voimia tulevaan. Usko oli kova. Nyt on napattava simppu ja aina varma kiiski.

Uusi ranta, ei pisteitä

Uusi ranta kohteeksi, jossa minä ja Jouni tavoittelimme kiiskeä, Ville simppua. Saaliina ahvenia, vain ahvenia. Tosin ihan pannukarkeita, mutta niitä ei oltu nyt hakemassa. Mitä ihmettä tehtäisiin. Suunnaksi Höytiäinen ja jo alkoi tapahtua. Höyskällä Jouni puolestaan alkoi lirkkimään simppuja, minun ja Villen keskittyessä kiiskeen. Ensimmäisen simpun Jouni paikalsi heti, mutta piti sitä liian pienenä. Hetken lirkittyään Jouni kannattlikin käsissään komeaa simpun mötkälettä. Olimme nousseet kärjen tuntumaan 16 pisteeseen. Vain Sillin Kutojat olivat edellä, yksi laji ja olisimme kärjessä. Kello oli jo yli yhdeksän, eli aikaa oli.

 

Päätimme jatkaa kiisken pilkkimistä samasta paikkaa missä jo olimme. Niitähän nyt on joka paikassa….pikkuahvenia tuli muutama ja Jounille toinen simppu pilkkimällä. No niitä ei enää tarvittu.

 

Paikan vaihto, nopea testi tulisiko kiiski täältä. Uusi pilkki paikka oli hiljainen, mitä nyt Jounille pilkkiin tarttui  kolmas simppu….Jatkoimme kiisken etsintää, pari paikkaa kävimme läpi ja aika vaan kului eteenpäin. Kello läheni yhtätoista, eikä kiiskestä hajuakaan. Miten tämä voi olla näin vaikeaa! Päätimme lähteä vielä loppuajaksi koittaman kiiskeä Pielisjoesta.

 

Pielisjoen rannassa ja viskasimme pystypilkit sekä morrit veteen. Kiiskeä ei tuntunut löytyvän täältäkään. Väsymys ja epätoivo aloivat vallata mielialaa. Näinkö käy taas, hävitään kisa yhdellä kalalla,  kiiskellä! Johan meille nauraa naurulokitkin…..Kiisken ongintaan oli joukkueena käytetty jo useita tunteja. Tämä yksi peruskala, jota jokainen vähänkin onkinut on saanut, mutta me ei. Eikö osata? Viimeinen tunti oli jo kisasta menossa kunnes kuului kilpailun kovin huuto. ”KIISKI!!!!” . Jounin karjaisu kuului varmasti Liperissä asti. Autolle lops ja loppuajaksi kirjolohen pyyntiin.

 

Muut kärkijoukkueet olivatkin jo Ilosaressa. Hetken heittelimme kirreä, mutta aikaa oli niin vähän enää jäljellä, että jätimme sitten kalastuksen sikseen ja jäimme odottelemaan viimeiset minuutit kisan ratkaisua. Ja tälläkertaa se riitti! 17 pistettä, sama määrä kuin kisan kakkosilla, mutta ajassa 7 lajin kohdalla olimme parempia.

Kilpailussa lähes joka laji vaati sitkeyttä ja uskoa siihen , että kyllä se tästä tulee. Kisassa korostui se, ettei mikään kala ole itsestään selvyys. Kiiskikin voi olla vaikea, mutta vaikea olisi voinut olla mikä tahansa muukin laji, jos sitä yhtä ei olisi ajallaan saatu. Kalaa ei koskaan oteta, se tulee jos on tullakseen. Usko ja tietämys niiden elinalueista ja saantipaikoista toki helpottaa lajien saamista kasaan.

 

24 h kilpailu on rankka. Völillä väsyttää, välillä piristyy. Kehosta ei löydy paikkaa johon ei koskisi jossain vaiheessa. Reilun vuorokauden aikana ollaan kokoajan liikkeessä, emme pysähtyneet edes syömään tai kahville vaan nekin nautittiin liikkeessä. Lisäksi tehtiin kokoajan työtä molemmilla aivosoluillamme, joista toinen on Jounilla. Mutta rankasta kisasta huolimatta se palkitsee, kaikki on vaivan arvoista!

Toivottavasti ensivuonna olisi entistä enemmän joukkueita mukana kamppailemassa kärkisijoista. Ehkäpä ensivuonna useampi joukkue yltää jo 20 pisteeseen. Silloin ratkaisuja tehdään  uusilla lajeilla, siika, harjus, made, kuore, nämä ovat hyvinkin kaikki mahdollisia eikä saamattomien kalojen luettelo tähän pääty. Nuo luettelemanikin kalat  on paikallistettu, mutta tänävuonna niihin ei riittänyt aika.