Tässä jutussa kerron hieman kisan etenemisestä.
Kalapaikkojakin eri lajien osalta sieltä paljastuu ja se toivottavasti innostaa
uusia lajikalastusharrastajia lajin pariin ja ensivuonna myös kisaamaan. Osa
lajikalastuksen nautinnosta tulee myöskin kalapaikkojen etsinnästä,
joten kaikkea ei paljasteta. Lisää voi kysellä ja varsinkin seuran jäsenenä
oikeaa tietoa voi jopa saada J
Valmistautuminen maratoniin
Lajikalastukseen ja sitä kautta maratoniin on Naputtajissa
valmentauduttu jo vuosia. Tietoa kalojen saannista, esiintymisistä ja
pyyntimenetelmistä on vaihdettu jäsenten kesken avoimesti. Tänävuonna
avovesitreenit aloitettiin heti jäiden lähdettyä. Naputtajien verkosto
ilmoitteli myös uusista ”pistekaloista” maratonia silmälläpitäen ja mikäli nämä
olisi ehditty pyytää, olisi 20 pisteen raja kisassa voitu hyvinkin ylittää.
Loppuhetken treeneissä kalaa tuli hyvin ja nopeasti, usko menestykseen oli
jokaisella joukkueella vahva. Kisassa kalat tulivat kuitenkin ennakoitua vaikeammin
ja aikaa uusien lajien metsästykseen ei jäänyt
Aamu ennen maratonia
Monesti ajatellaan, että maraton on rankka, kun pitää valvoa
kokonainen vuorokausi kalastaen. Itseasiassa aika on pidempi. Aamupalan jälkeen
alkoi auton pakkaaminen. Välineet ja varusteet oli kasattu edeltävänä iltana.
Mukaan lähti pilkkivapoja, erillaisia onkia, perus haspeleita, ul välineitä,
lirkkejä, perhovapoja, mäskejä, kylmälaukku jäillä kalojen ja syöttien
säilytystä varten ja muuta kalastukseen liittyvää roinaa. Ylimääräistä tilaa
autoon ei juuri jäänyt.
Auton pakkaamisen jälkeen oli aika lähteä
aloituspaikalle ja mäskätä se huolella. Mäskillä on tavoitteena houkutella
kaloja paikalle niin, että 7 lajia saataisiin ylös järvestä mahdollisimman
nopeasti ja varmistettaisiin hyvä asetelma nopeimpien 7 lajin saaneiden joukossa.
Nyt mäskätty paikka oli treeneissä osoittautunut hyväksi paikaksi. 6 lajia
siitä piti olla varma ja 7 lajia todennäköinen.
STARTTI ja 7 lajia
Startti käynnistyi ja kaksi Naputtajien joukkuetta 1 ja 3
saapuivat mäskätylle paikalle. Mäski oli kuitenkin ollut liiankin tehokasta, se
oli nimittäin houkutellut onkipaikallemme uimareita. Tästä emme hätkähtäneet
vaan aloitimme onkimisen.
Ensimmäiset neljä lajia eivät tulleet odotetulla tahdilla.
Oliko osa syy uimareissa, jotka kenties hermostuttivat kaloja. Reilun puolen
tunnin jälkeen rannalla oli kuitenkin särki, salakka, säyne, lahna ja ahven.
Näitä tämän vuoden kisassa voitanee pitää ainoina ns helppoina kaloina.
Päätimme vaihtaa paikkaa. Tavoitellut pasuri ja hauki jäivät saamatta.
Suuntasimme raviradalle ruutanan ja kymmenpiikin ongintaan.
Jakauduimme kalastuksessa niin, että Ville alkoi onkimaan
ruutanaa, minä ja Jouni piikkiä. Hetken päästä ruutana tulikin, kymmenpiikin
tippuessa heinienpäälle ja molskahtaen siitä takaisin veteen. Jatkoimme
kymmenpiikin onkimista kolmestaan, mutta koska lampi oli melko hiljainen,
päätimme vaihtaa lajia. Suuntasimme pasurijahtiin.
Alkuperäisajatuksissa sen piti olla kolmen ekan lajin
joukossa. Mutta ei. Aloituspaikka oli pettänyt meidät. Ajoimme Pielisjoen
varteen mattolaiturille, jossa minä nappasin lirkin, muiden jäädessä
viittelemään kalavehkeitään. Kävelin laiturille, jossa oli maton pesijöitä.
Matonpesijät:” Saakos täältä kalaakin, kun pesemme mattoja”
”Monesti mäntysuopa houkutteleekin kaloja”, sanoin ja
pudotin lirkin veteen. Samalla vapa notkahti ja kiskoin ylös muutaman gramman
pasurin. ”Pasuri!” huusin ja juoksin autolle, matonpesijöiden jäädessä
hölmistyneenä katsomaan käytöstäni. Autolla muut vielä virittelivät
välineitään, jotka sai nyt pakata takaisin autoon. Lähdimme ilmoittamaan 7
ensimmästä lajia Ilosaareen.
Seuraavat lajit
Ilosaaressa saimme kuulla olevamme toisena. Skes Taimentiimi
oli ennättänyt noin puolituntia ennen meitä ilmoittamaan omat 7 lajiaan. Meidän
on siis saatava yksi laji enemmän kuin taimentiimi, tuumasta toimeen siis.
Seuraavaksi vuorossa olisi suutari.
Tulimme Varaslammelle, jossa olikin joku kisajoukkue parhaillaan suutaria yrittämässä. Tullessamme he nappasivat juuri ylös komean hauen, mutta suutaria he eivät vielä olleet tavoittaneet. Aloitimme onginnan.
Lammesta nousi kyllä särkeä, säynettä, ahventa,
salakkaa…..mutta suutari ei näyttäytynyt. Päätimme vaihtaa maisemaa ja palaa
takaisin kun suutari olisi syönnillään. Päätimme lähteä seuraavaksi mudun pyyntiin
noin 30 minuutin ajomatkan päähän.
Mutupaikka on pienen kävelymatkan päässä. Tuollaisessa 27 asteen
helteessä pieni kävely maastossa, jossa on korkeuseroja, tuntuu melkoisen
raskaalle. Tämä urakka on hyvä hoitaa alkuvaiheessa pois, koska vuorokauden
valvomisen ja liikkumisen jälkeen tämä rasti voisi olla ylitsepääsemättömän
raskas.
Pikkupatikointi purolle, puron vartta pitkin kävelyä ja mudut
oli paikallistettu 5 minuutissa. Ongimme jokainen omat mutumme purosta ja yhden
otimme mukaan pistekalaksi. Palasimme autolle ja suuntasimme seipijahtiin.
Seipiä on Pielijoessa ympäriinsä, mutta menimme kohtaan,
johon valtaosa maratonjoukkueista tulee seipipisteensä hakemaan, eli Utransaareen.
Otimme onget autolta mukaan ja lähdimme etsimään seipiä virrasta sillalta
käsin. Yleensä seipi tulee nopeasti, mutta nyt tuntui, että tämäkin laji alkoi
hangoittelemaan vastaan. Niin kuin aloituslajitkin, homma ei sujunut niin kuin
vuosi sitten ja ei varsinkaan niin kuin suunnitelmissa. Virrasta nousi toinen
toisensa perään särkiä ja salakoita, mutta ei seipiä. Minuutit kuluivat ja
tuntuivat pitkiltä. Miten tämä voi mennä helppojen lajien kanssa näin
hankalaksi! Aikaa kului varmaan puolisen tuntia, kunnes seipi nappasi onkeeni.
Vavat kasaan ja autolle!
Utransaaresta palasimme Ilosaareen varmentamaan saamamme
kalalajit. Kalat jätettyämme lähdimme hakemaan kymmenpiikkiä, jonka paikan
olimme löytäneet vasta 2013. Tuolloin piikejä oli lampareessa aivan puuronaan,
mutta kuten jo 7 lajia hakiessamme olimme todenneet, ei populaatio näyttänyt
oleva yhtäsuuri, tai sitten kalat eivät olleet yhtä aktiivisia, kuin mitä
olimme viimevuonna kokeneet.
Pienikoukkuiset lirkit esille ja siirryimme lirkkimään
kolmestaan lammikon rantoja. Tämän piti olla helppo pinna, mutta ei!! Muutama
nousi pinnan yläpuolelle asti, mutta ei pysynyt kiinni. Tämä alkoi käydä
hermoille! Aurinko porotti liian kuumana ja pikkukalat pitivät meitä
pilkkanaan. Aika kului, kyykkiminen kyllästytti, mutta pakko se olisi ottaa jos
mieli pärjätä. Ja niinhän se otettiin. Viimein Ville huudahti ”Piikki”. Kymmenes
kala kymmenpikki oli saatu. Ja matka jatkui eteenpäin.
Sorvaa
Sorvaa oli edellisenävuotena tullut lähes joka paikasta ja
joka onkireissulla. Merkillinen kala. Toisena vuotena sitä on, toisena ei.
Treeneissä oli tullut vain muutama sorva, joten emme tavoitelleet sitä Joensuun
alueelta, vaan valitsimme paikaksi varmemman, Liperissä Pietinlahden
venerannan. Tämä paikka on kaikkien särkikalojen ongintaan mainio paikka, mutta
aloitukseen se on aivan liian kaukana.
Saavuimme rantaan ja siellä olikin jo Lesnan Naputtajien 2
joukkue onkimassa. Onget koko porukalla veteen ja kalaa alkoi tulla. Säynettä,
särkeä ja vajan 10 minuutin onkimisen jälkeen SORVA! Kala pussiin ja suunta
kohti seuraavaa lajia.
Mielessämme oli
melko varmana pitämämme uudet pinnat Joensuun maratoniin muutamasta rasvaeväisestä.
Tiedustelimme kohteesta puhelimella säätietoja ja keli ei ollut näille
lajeillemme otollinen. Harmittelimme tilannetta, mutta emme lähteneet
paikkoihin, joissa sään puolesta tulos ei ehkä olisi ollut toivottu. Päätimme,
että lohikalapisteet saisivat odottaa aamuun, jos sää paranisi. Pisteitä oli tullut
kuitenkin odotettua hitaampaan tahtiin, joten kaupungissakin oli vielä
tekemistä. Eli antaa sään tyyntyä ja lähenevien ukkoskuurojen mennä yli. Nyt
kutsui Ilosaari.
2013 hävittiin voitto yhdellä pisteellä. Se oli nimenomaan
kirjolohi, joka koskesta kalastellessa hyppi uistimen vieressä siihen
tarttumatta. Päätimme kokeilla nyt kirreä ja kuhaa jo alkuillasta. Ville ja
Jouni lähtivät koittamaan onneaan kuhan jiggauksessa, minun keskittyessä kirren
etsintään spin flugalla.
Heittelyä ja hiljaisuutta. Kirjolohesta ei tietoakaan.
Kävelin jiggaajien luo, mutta hiljaista sielläkin. Palasin takaisin rantaan
hieman jiggaajista ylöspäin. Heittelin perhoani ja onnistin kuin onnistuinkin, saamaan
sen nimittäin pohjaan. Aikani väsyttelin maapalloa, kunnes siima katkesi. Näin
tässää pohjan lähellä kalastuksessa vaan aina välillä käy. Aloin solmia uutta
spin fluugaa vapani, kun alempaa alkoi kuulua kummaa meteliä. Hetken päästä
Jouni ja Ville tulivat sieltä kuhan kanssa. ”Onko mittakala?” hölmänä kysyin ja
sain vastaukseksi ”46 cm”. Eli sehän riittää! Vietiin kala näytille ja
mittaukseen, jonka jälkeen se laitettiin jäiden sekaan autoon. Tämä pitää
käyttää ruokakalaksi.
Kuha oli siis pinna nro 12. Kuhan jälkeen Lompsimme kosken toiselle puolelle itäkoskeen, Jouni jäi heittelemään meistä muutaman kymmenen metrin päähän, minun ja Villen pommiattaessa yhtä pikku monttua koskessa. Aikani heiteltyäni sain jo toisen spinfluugan jäämään pohjaa. Nyt on sitten uistimen vuoro tuumasin ja vaihtoin perhon lusikkaan. Kirjolohi vaan ei näyttäytynyt. Menimme Jounin luo, joka juuri kirosikin karkuuttamaansa kirjolohta. Kirre oli napannut vaappuun, mutta oli muutaman potkun jälkeen päättänyt jatkaa uiskentelua eikä päätyä maratoonarin pisteeksi. Siirryin sillan yläpuolelle heittelemään lusikkaa. Ensimmäinen heitto keskelle virtaa ja annoin virran kuljettaa lusikan lähelle rantaa. Jospa se kirre lymyilisi rannassa. Kelasin lusikkaa hitaasti sillan kivetykselle asti ja silloin loiskahti. Kirre koitti iskeä uistimeen, mutta isku meni uistimesta ohi. Ajattelin sen kyllä iskevän uudestaan, koska mielestäni kala ei ollut hetkeäkään kiinni, mutta ei. Kirjolohi ei välittänyt pellistäni. Myös Jouni koitti samalta paikkaa vaapulla, mutta tulos ei ollut sen parempi. Muutama heitto hieman ylempänä antoi saaliiksi yhden salakan ja lopulta myös yhden lisäpinnan, pikkuhauen iskiessä Jounin uistimeen. Pinnoja oli kasassa nyt 13 ja oli aika suunnata katseet yöhön.
Nuljua ja simppuja
Tuuli oli sotkenut perhostelu suunnitelmat lohikalojen
suhteen. Tuuli häiritsi myös kivennuolijaisen ja kivisimpun lirkkimistä.
Aaltojen seasta ei oikein kaloja erottanut ja lisäksi kivien välissä oli
paikkapaikoin siitepölyä, joka pohjasta pölähtäessään vei näkyvyyden täysin.
Ensimmäisessä rannassa paikalla olikin kaksi joukkueellista Naputtajia meidän
lisäksi. Päätin jättää puhelimen autoon, koska lirkkiessä puhelimen kanssa
minulle, tai ennemminkin puhelimelle käy kahlaillessa yleensä huonosti. Valot
päässä kahlailevat 8 Naputtajaa oli kuitenkin niin hauska näky, että hain
puhelimen, räpsin kuvia joukkolirkkimisestä ja sujautin puhelimen takin
taskuun. Lirkimme aikamme ilman tulosta. Muutamia kaloja näkyi, mutta tuulessa
syötin uittaminen kalan eteen ei onnistunut. Vaihdoimme rantaa.
Kaikki Naputtajat saapuivat myös toiselle rannalle. Ilta oli
edelleen lämmin, takki päällä tuli sen verran kuuma, että aukaisin takin. Menin
rannan tuntumaan otsalampun kanssa, kyykistyin ja kääntelin kiviä. Ei näkynyt
mitään. Sitten tajusin, että aukinaisen takkini toinen helma roikkui vedessä.
Ja myös tasku. Kumpi tasku oli vedessä? Sekö, jossa on puhelin? No tietenkin!
Äkkiä pomppasin ylös ja otin puhelimen taskustani. No kastunuthan se oli ja
veteli viimeisiään. Nyt alkoi tulla kalustotappiota. Ei riittänyt, että kalat
tulivat ennakoitua vaikeammin, nyt vielä tämäkin. Tapahtuma sai muutamaksi
tunniksi enimmän kalastusinnostuksenkin katoamaan. Nyt ei lirkkiminen voinut
vähempää kiinnostaa, varsinkin kun se ei näyttänyt tuottavan tulosta.
Varaslampi toistamiseen
Varaslammella oli taas toinen kilpaporukka. Heti saavuttuamme
heillä nappasi, mutta karkasi. Kala näkyi selvästi, se oli suutari. Ehkäpä aika
olisi nyt oikea.
Laitoimme onget veteen. Särkeä, säynettä, näitä
samoja taas, ei muuta, kunnes puolen tunnin ongittelun jälkeen Villellä
nappasi! Juoksin haavimieheksi Villen luo, mutta suutari oli jo karannut.
Muutama kirosana ja onginta sai jatkua. Pikkukaloja taas hetki ja Villellä
nappasi uudestaan. Ja nyt kala pysyi kiinni! Uusi pinna oli saatu reilun 1,5 kg
suutarista. Uusi pinna piristi kummasti väsyneiden mieltä ja antoi voimia
tulevaan. Usko oli kova. Nyt on napattava simppu ja aina varma kiiski.
Uusi ranta, ei pisteitä
Uusi ranta kohteeksi, jossa minä ja Jouni tavoittelimme
kiiskeä, Ville simppua. Saaliina ahvenia, vain ahvenia. Tosin ihan pannukarkeita,
mutta niitä ei oltu nyt hakemassa. Mitä ihmettä tehtäisiin. Suunnaksi
Höytiäinen ja jo alkoi tapahtua. Höyskällä Jouni puolestaan alkoi lirkkimään
simppuja, minun ja Villen keskittyessä kiiskeen. Ensimmäisen simpun Jouni
paikalsi heti, mutta piti sitä liian pienenä. Hetken lirkittyään Jouni
kannattlikin käsissään komeaa simpun mötkälettä. Olimme nousseet kärjen
tuntumaan 16 pisteeseen. Vain Sillin Kutojat olivat edellä, yksi laji ja
olisimme kärjessä. Kello oli jo yli yhdeksän, eli aikaa oli.
Kilpailussa lähes joka laji vaati sitkeyttä ja uskoa siihen
, että kyllä se tästä tulee. Kisassa korostui se, ettei mikään kala ole
itsestään selvyys. Kiiskikin voi olla vaikea, mutta vaikea olisi voinut olla
mikä tahansa muukin laji, jos sitä yhtä ei olisi ajallaan saatu. Kalaa ei
koskaan oteta, se tulee jos on tullakseen. Usko ja tietämys niiden elinalueista
ja saantipaikoista toki helpottaa lajien saamista kasaan.
24 h kilpailu on rankka. Völillä väsyttää, välillä piristyy. Kehosta ei löydy paikkaa johon ei koskisi jossain vaiheessa. Reilun vuorokauden aikana ollaan kokoajan liikkeessä, emme pysähtyneet edes syömään tai kahville vaan nekin nautittiin liikkeessä. Lisäksi tehtiin kokoajan työtä molemmilla aivosoluillamme, joista toinen on Jounilla. Mutta rankasta kisasta huolimatta se palkitsee, kaikki on vaivan arvoista!
Toivottavasti ensivuonna olisi entistä enemmän joukkueita
mukana kamppailemassa kärkisijoista. Ehkäpä ensivuonna useampi joukkue yltää jo
20 pisteeseen. Silloin ratkaisuja tehdään
uusilla lajeilla, siika, harjus, made, kuore, nämä ovat hyvinkin kaikki
mahdollisia eikä saamattomien kalojen luettelo tähän pääty. Nuo luettelemanikin
kalat on paikallistettu, mutta
tänävuonna niihin ei riittänyt aika.